Paniikkikohtaus iski: ”Luulin, että kuolen siihen paikkaan”
Anni Rajalahti, 22, tietää, ettei ole ongelmansa kanssa yksin. Hän on löytänyt helpotusta myös mindfulnessista.


”Olen ollut ahdistunut ihminen niin kauan kuin muistan. Se ei johdu mistään yksittäisestä asiasta, eikä tunnetta osaa tarkasti kuvaillakaan. Pidin ahdistusta nuorempana jopa normaalina. Se on ollut aina minussa.
Äitini on kertonut, kuinka jo kaksivuotiaana pikkuveljeni syntymän jälkeen halusin tehdä kaiken itse. Tämä johti siihen, että rupesin änkyttämään ja muutuin muutenkin oudoksi. Huolestuneelle äidilleni sanottiin neuvolassa, että olin stressaantunut.
Rauhallisena ja ujona koululaisena ihailin ulospäinsuuntautuneita ja puheliaita ikätovereitani. Olisin halunnut olla samanlainen. Asetin itselleni epärealistisia tavoitteita kaikessa – myös ulkonäköni suhteen. Onnistumiseni koulussa tai harrastuksissa eivät tuntuneet koskaan riittäviltä.
Tavoitellessani täydellisyyttä pidin itseäni arvottomana ja aiheutin itselleni valtavia paineita.
Paniikkikohtaus – tältä se tuntuu
Vuonna 2015 aloin saada lieviä paniikkikohtauksia. Paniikkikohtaus tuntui silmien sumenemisena, kuumina aaltoina, käsien tärinänä ja sydämen pomppailuna. Hengittäminenkin oli vaikeaa.
Ensimmäisen ison paniikkikohtauksen sain asuessani Irlannissa. Olin kummitätini ja -setäni kanssa junassa, kun minulle tuli yllättäen tunne, että kuolen siihen paikkaan. Lysähdin lattialle, raajani lamaantuivat ja luulin saavani sydänkohtauksen. Tutkimusten jälkeen minut todettiin sairaalassa täysin terveeksi.
Tajusin että syynä oli paniikkikohtaus ja etsin asiasta lisää tietoa. Seuraavana vuonna kohtaukset pahenivat, ja hain ammattiapua. Terapian jälkeen sain diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriön.
On ollut helpottavaa kuulla, etten suinkaan ole ainoa, joka paniikkikohtauksista kärsii. Erityisesti vertaistuki, puhuminen muiden samaa asiaa potevien kanssa, on auttanut paljon.
Paniikkikohtaus ei hallitse elämääni
Nykyisin tulen paniikkikohtausteni kanssa toimeen. Usein paniikkikohtaus liittyy julkiseen liikenteeseen, kauppaan tai muuhun paikkaan, jossa on paljon ihmisiä. Oireiden ilmaantuessa hakeudun rauhallisempaan paikkaan, istun ja hengittelen rauhassa tai soitan kaverille.
Läheisten tuki on tärkeää, sillä paniikkikohtauksessa voi olla hirveää olla yksin. Joskus kaverini on nukkunut sen vuoksi koko yön vierelläni. Yksinään sitä suunnilleen vain miettii, että löytääkö minua kukaan, jos kuolen tähän paikkaan.
En anna paniikkikohtausten hallita elämääni. Nautin työstäni, ystävistäni, perheestäni, matkustelusta ja liikunnasta. Mindfulness on ollut hyvä tapa harjoitella rentoutumista ja ajatusten kokoamista.
Lääkkeitä tai päihteitä en ole kokenut tarvitsevani.
Ahdistuneisuushäiriötä on vaikea huomata ulkoa päin. Monen silmissä elän varmasti normaalia ja huoletonta elämää koulussa ja töissä.”
Teksti Lilli Ollikainen, kuva Emma Ollikainen
Lue lisää: paniikkihäiriö