Muistan, kuinka lukiossa nousin rappusia seuraavaan luokkaan. Muut ympärilläni kapusivat portaita normaalisti, mutta minusta tuntui kuin olisin juossut maratonin.

Olin kummissani, koska kuntoni olisi pitänyt olla huipussaan. Olin aloittanut juoksulenkit ja salilla käymisen seitsemännellä luokalla. Aluksi nautin liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Minulla oli huono itsetunto, ja kun muut kehuivat muuttuvaa kehoani, kiinnitin siihen itsekin enemmän huomiota. Aloin keskittyä tuloksiin, ja kahdeksannesta luokasta asti olin treenannut päivittäin.

Siitä huolimatta kuntoni ei enää lukiossa kohonnut vaan alkoi laskea. Minulla oli muitakin oireita: Sykkeeni oli jatkuvasti koholla ja tunsin itseni alakuloiseksi. Välillä ruoka ei maistunut ollenkaan ja välillä olin hirvittävän nälkäinen. Hormonitoimintani oli aivan sekaisin ja kuukautiset jäivät pois. Nukuin huonosti ja heräilin pitkin yötä. Lopulta en olisi jaksanut enää nousta sängystä.

”Elämääni mahtui vain liikunta”

Silti treenasin koko ajan. Pahimmillaan harjoittelin kolme tuntia salilla ja juoksin sen jälkeen kahden tunnin lenkin. Minun täytyi kontrolloida kaikkea: En voinut syödä ruokaa, jos en tiennyt, mistä se on valmistettu. Laskin joka päivä tarkkaan annokset, jotta kalorit jäisivät plussan puolelle ja lihakset kasvaisivat. Suunnittelin treenit tarkalleen kahdeksi viikoksi eteenpäin.

Kaverit ihailivat kuntoani ja ihmettelivät, miten jaksan. Halusin sanoa, että enhän minä jaksakaan, mutta kierolla tavalla muiden kehut myös antoivat voimaa ja näyttämisenhalua.

Perheeni yritti puuttua tilanteeseen ja sanoa, että elämääni ei tuntunut mahtuvan mitään muuta kuin liikunta. Kiistin asian, koska urheilusta oli tullut minulle ainoa tärkeä asia enkä halunnut kenenkään vievän sitä minulta. Tunsin, että vain sitä pystyin kontrolloimaan täysin itse.

Kaikkein rankin vaihe oli lukion jälkeen, kun vietin välivuotta ja saatoin käyttää kaiken aikani urheiluun. Jos treenin jälkeen en kokenut raskasta uupumusta, itkin pettymyksestä ja tein päälle vielä yhden treenin.

Kahden kuukauden pakkolepo pelotti mutta myös huojensi

Välivuoden jälkeen aloitin ammattikorkeakoulun. Ensimmäisen syksyn aikana aloin saada astmaoireita ensi kertaa elämässäni. Sykkeeni alkoi myös heitellä, joten menin juttelemaan koululääkärin kanssa.

Lääkärin ja koulupsykologin luona kerroin vihdoin myös muista oireistani. Sain diagnoosiksi ylikuormitustilan, joka johtui siitä, ettei kehoni ollut pitkään aikaan ehtinyt palautua treenistä ja olin saanut ruuasta liian vähän rasvaa, koska tavoittelin niin alhaista rasvaprosenttia.

Lääkärit määräsivät minut lepäämään kahdeksi kuukaudeksi. Minun piti keskittyä samaan lisää painoa ja unohtaa liikunta. Se pelotti, koska en ollut vuosikausiin pitänyt edes yhtä lepopäivää. Olin kuitenkin huojentunut, koska vihdoin joku ulkopuolinen antoi luvan hellittää.

Toipuminen jatkuu edelleen

Siitä hetkestä kaksi vuotta sitten alkoi toipuminen, joka jatkuu edelleen. Edistysaskeleet ovat olleet pieniä ja välillä tulee takapakkia. Etenkin kesät ovat minulle vaikeita, koska silloin on enemmän aikaa. Ensimmäisenä kesänä lepotaukoni jälkeen treenasin enemmän kuin koskaan ja yritin epätoivoisesti saada takaisin kehon, joka minulla oli aiemmin. Kesän loputtua psykologi auttoi minua jälleen.

Hänen kanssaan olen jutellut siitä, miksi minulle kävi näin. Luulen, että osasyynä oli koulukiusaaminen ja se, ettei perheeni ole koskaan ollut kovin urheilullinen. Kun en kotona saanut mallia terveellisestä liikunnasta, aloin etsiä tietoa itse ja päädyin seuraamaan esimerkiksi Instagramissa ihmisiä, joiden kehonkuva ei ole terve.

Harrastan edelleen liikuntaa, mutta nykyään teen sitä kehoni ehdoilla. Pidän kokonaisia lepoviikkoja, jolloin keskityn kehonhuoltoon. Salilla teen juuri sen verran kuin jaksan, enkä enää pyri epärealistisiin tuloksiin. Liikun myös paljon luonnossa.

Olen nykyään onnellisempi kuin koskaan ja kiitollinen siitä, että elämääni mahtuu niin paljon muutakin kuin liikunta. Kun katson itseäni peilistä, keskityn kehoni hyviin puoliin ja kiitän sitä, että se jaksoi kantaa minua tämänkin päivän.”

Teksti Ida Valpas, kuva Mikko Vähäniitty