Minulla on synnynnäinen selkäydinvamma, jonka vuoksi olen toiselta luokalta asti istunut pyörätuolissa. Pystyn kuitenkin siirtymään esimerkiksi tuolilta toiselle itse.

Asun pienellä paikkakunnalla, jossa esteettömyyttä ei aina ole otettu huomioon. Olen esimerkiksi käynyt treeneissä, jotka olivat talon toisessa kerroksessa eikä käytössä ollut hissiä. Joka kerta minut ja pyörätuolini piti kantaa ylös. Valitin siitä äidin kanssa, kunnes harjoitukset siirrettiin toiseen saliin.

Showtanssi: kaverit ja kilpailut parasta

Olen aina tykännyt esiintyä. Kun olin viisivuotias, äiti alkoi selvittää, mitä voisin harrastaa pyörätuolissa. Hän löysi teatterin, mutta selvisi, että sinne on vaikea kulkea esteettömästi. Sitten paikallisesta yleisurheiluseurasta löytyi showtanssiryhmä, jonka ohjaaja otti minut mielellään mukaan.

Aluksi kävin tunneilla lasten rollaattorin kanssa. Vaikka olen ryhmän ainoa liikuntavammainen, joukkueeni on aina suhtautunut minuun reilusti ja auttavaisesti. Sain showtanssin kautta monta hyvää kaveria.

Meillä oli harjoitukset kahdesti viikossa, kisojen lähestyessä joskus useamminkin. Kuljin usein harjoituksiin itse pyörätuolilla kelaten.

Parasta showtanssissa oli kaverit ja kilpailut, vaikka alussa esiintyminen jännittikin. Kisoissa tapaa muita tanssijoita ympäri Suomen, näkee eri ryhmien ohjelmia ja pääsee viettämään aikaa oman tiimin kanssa. Joskus tosin harmitti, jos jouduin pyörätuolin takia kulkemaan kisamatkat bussin sijaan perheen kyydillä enkä päässyt kavereiden kanssa samaa matkaa.

Miekkailu: todella hyvää liikuntaa

Pari vuotta sitten aloin googlailla uusia harrastuksia ja löysin miekkailun. Se kuulosti erikoiselta ja siihen pystyi osallistumaan myös pyörätuolissa. Luin myös, ettei kukaan suomalainen ole koskaan osallistunut paralympialaisiin miekkailussa. Päätin olla ensimmäinen.

Miekkailutreeneissä vastapuoli istuu tavallisella tuolilla ja miekkailemme istualtaan. Se on todella hyvää liikuntaa, jossa refleksit, kunto ja nopeus kehittyvät. Myös tanssista on hyötyä, sillä se on opettanut rytmitajua. Jätin tosin showtanssin tauolle, jotta pystyn keskittymään paremmin ysiluokan suorittamiseen.

Miekkailusali on Tampereella noin 40 kilometrin päässä kotoani, mutta saimme kaupungin vammaispalvelujen kautta järjestettyä minulle taksikyydit harjoituksiin. Pyörätuolin takia minun täytyy aina etukäteen selvittää, millaiset mahdollisuudet minulla on kulkea uuteen paikkaan yksin. Siitä huolimatta voi sattua yllätyksiä. Joskus esimerkiksi portaille laitettavat painavat pyörätuolirampit on nostettu sivuun, jolloin en yksin pääse eteenpäin.

Riippuliito- tai benjihyppy: vielä toteutumaton unelma!

Miekkailun ohella saan liikuntaa kelaamalla pyörätuolilla noin kilometrin koulumatkat päivittäin. Lisäksi tapaan fysioterapeuttia kuntosalilla, jossa treenaamme esimerkiksi jalkojen perusvahvuutta ja käsilihaksia. Meillä oli myös ennen perheen kanssa tapana mennä joka perjantai yhdessä uimahalliin. On tärkeää pitää kunnosta huolta, jotta jaksaa liikkua paikasta toiseen.

Haaveilen riippuliito- tai benjihypystä, koska tykkään vauhdista. Huvipuistossa edes perheeni ei uskalla kanssani hurjimpiin laitteisiin.

Teksti Ida Valpas, kuva Riina Peuhu