Kiipeily on kova juttu!

Fressis esittelee viisi erilaista kiipeilylajia perinteisestä seinäkiipeilystä haastavampaan boulderointiin.

Ennen tieverkostoja ja hiihtohissejä kiipeily oli ihmiselle luontainen tapa tavoittaa ylhäällä sijaitsevat kohteet. Nyt kiipeillä voi vaellusten ohella kontrolloiduissa sisä- ja ulkotiloissa ympäri Suomen. Lajeja on useampia: osa vaatii koulutuksen, osaa voi kokeilla itsekseen tai kaveriporukalla vaikka heti. Alkuun pääsee Suomen kiipeilyliiton sivuilta climbing.fi.

1. Seinäkiipeily

Kiipeilylajeista suosituin tapahtuu kovitemuovista tai vanerista rakennetuilla seinillä, joille on värimerkityin ottein rakennettu eritasoisia reittejä. Kiipeilijä on turvaköyden varassa, joko ylä- tai alaköydellä. Ensimmäisessä kaveri varmistaa köyden alapäässä koko ajan, jälkimmäisessä kiipeilijä varmistaa itseään kiinni seinässä oleviin pultteihin sitä mukaa kun etenee – eli ”liidaa”. Pulttien väli voi olla parikin metriä, joten otteen irrotessa pieni pudotus on tavallista. Se säikäyttää aluksi, ja monelle tämä on kynnyksenä liidauksen aloittamiselle.
Seinäkiipeilyn alkeiskurssilla opetellaan varmistus, tarvittavat solmut sekä varusteiden käyttö. Varusteet voi yleensä vuokrata paikan päältä, mutta erityisesti kengät kannattaa ostaa omaksi, koska oikea koko on todella tärkeä. Magnesiumkarbonaattipussi kannattaa myös hankkia, sillä ”mankaksi” kutsuttu jauhe vähentää käsien hikoilua.
Pääkaupunkiseudun hulppein kiipeilykeskus on Salmisaaren kiipeilyareena, jossa seinät kohoavat jopa 29 metriin asti. Salmisaaressa voi myös kokeilla yläköysikiipeilyä itsevarmistavilla köysillä ilman erillistä koulutusta.

2. Vuorikiipeily

Kiipeilylajeista ehkä romanttisin, ja myös äärimmäisin. Vuorikiipeilyssä on tavoitteena joko vuoren huipun tai tietyn reitin valloittaminen. Kuuluisin lajin edustaja Suomessa on Veikka Gustafsson, joka on valloittanut kaikki yli 8000 metrin vuoret maailmassa. 1700-luvulla syntyneen lajin peruskurssin voi käydä mm. Pirunkalliolla Helsingissä. Suomesta kiivettäviä vuoria ei oikein löydy, mutta matkoja järjestetään ympäri maailman.

3. Kalliokiipeily

Luonnon kallionseinämissä tapahtuva kalliokiipeily on seinäkiipeilyn esiaste, jossa otteita ei ole erikseen rakennettu. Se jakautuu tekniseen kiipeilyyn (jossa ollaan kallioon iskettävien varmistusvälineiden varassa) ja vapaakiipeilyyn, jossa varmistukset ovat mukana vain putoamista varten. Jos vuorikiipeilyn idea on päästä huipulle, seinä- ja kalliokiipeilyssä on enemmän kyse tekniikasta. Koulutusta kalliokiipeilyyn järjestetään ympäri Suomen, pääkaupunkiseudulla mm. Vantaan Käärmekalliolla.

4. Boulderointi

Helppo aloittaa, äärimmäisen vaikea hallita. Boulderointi tarkoittaa kiipeilyä matalilla seinillä, kallioilla tai lohkareilla ilman varmistusvälineitä. Kiipeilyreitit ovat usein lyhyitä ja yhtä pätkää voidaan harjoitella viikkotolkullakin. Boulderoinnissa on eniten kyse kiipeilystä itsessään: voimanhallinnasta, painon jakautumisesta, tukipisteiden hyödyntämisestä ja otteiden hiomisesta. Turvana alla pidetään pädiä, joka pehmentää mahdollista pudotusta. Helsingissä Boulderkeskuksella on jo kolme toimipistettä.

5. Jääkiipeily

Nimensä mukaisesti kiipeilyä luonnon tai ihmisen muodostamia jääseinämiä (kuten jäätyneitä vesiputouksia) pitkin. Kalliokiipeilystä laji eroaa varusteiltaan. Kiipeilijällä on käsissään jäähakut ja jaloissa jääraudat, ja hän etenee näitä jäähän iskemällä. Pinta on kallioseinämää epäluotettavampi: jää on epätasaista, ja sen kantavuus voi esimerkiksi lämpötilanmuutosten myötä vaihdella päivästä toiseen. Kiipeilijän tulee olla erityisen tarkka siitä, mihin piikkinsä iskee. Helsingissä jääkiipeilyä voi harrastaa ainakin Pirunkalliolla.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa